Sohvi muistelee

Sohvi istuu toisenkin päivän Ylä-Mattilan tuvan vanhassa kiikkustuolissa. Muistot alkoivat elää, kun Sohvi kaivoi esille vanhan, jo vähän rähjääntyneen nahkakantisen valokuva-albuminsa. Hyväksi onneksi hän oli pakannut sen kapsäkkiinsä näyttääkseen vanhoja sukukuvia Mattilan väelle.

Vuonna 1938 Sohvi-neiti oli 18-vuotias ja päässyt juuri Tyttökoulusta. Sohvin mamma, joka oli suomenmielisestä kodista, oli itse oli ollut vuoden Lapualla emäntäkoulussa. Hän ehdotti samaa huikentelevaiselle tyttärelleen. "Saisit siellä sitten hyvän pohjan tulevalle perheenemännän urallesi ja vähän vakavampaakin opetusta", äiti arveli.

- Ja pyh, arveli Sohvi. "Siellä joutuisi navettaan ja varmaan ihan lypsyllekin, en minä kaupunkilaistyttönä sellaiseen, enkä ainakaan kanoja rupea kasvattamaan",Sohvi kauhisteli. Todellisuudessa häntä pelotti lähteä kokonaiseksi vuodeksi pois kotoa ja vieläpä sisäoppilaitokseen maalle, jossa ei olisi tietoakaan suuren maailman meiningeistä.

Edvard-eno, diverssikauppias Töölöstä, oli nuorena miehenä käynyt kansanopistokurssin ja suositteli sitä. Se innosti Sohvia vielä vähemmän. Ei, kaupunkiin hän halusi kouluun, mutta kauas kotikaupungista! Niin sitten lähetettiin hakemukset Tampereen talouskouluun, jonne hakisi myös hyvä kirjeenvaihtotoveri maalta, se Mattilan talon ainoa tytär Kristiina. - Elettiin syksyä 1938 ja seuraava kurssi alkoi tammikuussa. Sohvi ei enää muista montakaan kurssitoveriaan. - Kristiinan kanssa on pidetty yhtä siitä alkaen kun ensimmäiseen Pääskysen kirjeenvaihtoilmoitukseen vastasin, siis siihen Anni Swanin lehdessä olleeseen ilmoitukseen, sanoo Sohvi oikein ääneen ja antaa vauhtia Kristiinan kiikkustuolille.

Kevätkausi kului nopeasti ja mikäs, Tampere oli virkea kaupunki. - Teollisuuskaupunki, korjaa ajatuksiaan. Kuri kylläkin oli koulussa ankara eikä puhettakaan, että poikia olisi saanut tuoda huoneisiin, joten se ja sama, olivatko pojat Finlayssonin insinöörejä vai tehtaalaisia. - Kymmeneltä piti olla kiltisiti peiton alla ja valot sammuksissa, mutta raskaan koulupäivän ja läksyjen jälkeen sitä oltiinkin jo väsyneitä. - Johtajatar puhui aina siitä, miten perheenemännillä pitää olla tiedossaan uusimmat tiedot tieteellisistäkin kotitalousalan saavutuksista eikä saa tehdä vain niin, miten on aina ennen tehty.

Koulutalokin oli komea, vaikkei enää aivan uusi. Sohvi muistelee sen maineikkaan Vivi Lönnin suunnittelemaksi. Koulun johtajatar Helmi Koskimies oli jo avajaispuheessaan maininnut, että komean jugend-linnan oli jo ennen sotaa suunnitellut kuuluisa naisarkkitehti ja että se oli valmistunut vuonna 1904.

Opiskelutoverit, tai ainakin melkein kaikki, olivat mukavia. Osa haaveili ihailemansa johtajattaren jälkien seuraamisesta ja pääsystä Helsinkiin opettajakoulutukseen, mutta sellaisia unelmia ei Sohvilla ollut. E-hei! Hänpä etsisi rikkaan miehen ja menisi naimisiin! Tai oikeastaan, oli se yksi lainlukija  jo vähän kiikarissa, se Jalle. Äiti kyllä sanoi, että ei vielä kannattaisi menneä kihloihin, vaikka ei Jalle kihloista mitään ole puhunutkaan. - Jo silloin se suunnitteli perustavansa oman lakitoimiston sinne kotipaikalleen Jalasjärvelle.

- Me olimme niin villejä ja vapaita, eikä edes koulu voinut kahlita meitä, ajattelee Sohvi. Mutta kilttejähän me olimme ja viattomia. Hyvä kuitenkin, kun ehdimme nauttia edes vähän nuoruudesta. Emme ymmärtäneet Euroopan kuohunnastakaan mitään. Sitten taivas romahti  ja syttyi sota. Sitä ei nyt parane muistella.

Sohvi kääntää seuraavan sivun albumistaan. Tässä hän kävelee Hämeenkadulla ystävänsä Kristiinan kanssa. Molemmilla oli uudet kevähatut ja Sohvilla oikein räätälillä teetetty kävelypuku. Suuntana oli rautatieasema ja matka Helsingin vappurientoihin. Kristiina tapaisi oman pitäjän pojan ja Sohvillakin oli suunnitelmat valmiina. "Minulla oli treffit Jallen kanssa, kävimme ensin illalla tanssimassa ja sitten tapasimme uudestaan aamulla - menisimme kukonlaulun aikaan Ullanlinnan kallioille. Jalle odotti meidän alaovella Töölöntorinkadulle jo kello 7 aamulla ja minä hiivin varpaisillani ulos ovesta, ettei pappa heräisi."

"Juuri sinä vappuna me joimme Jallen kanssa shampanjaa minun kengästäni, jonka olin onneksi juuri maalannut koulun kodinhoidon tunnilla Kas-Kas -hopeavärillä hienoiksi. Ne olivat kuin uudet! Onneksi koulussa ei tiedetty tästä mitään, eikä kotonakaan.

Se oli ensimmäinen kerta, kuin maistoin shampanjaa ja taisin tulla vähän hiprakkaan. Ja kyllä me vähän pussattiinkin", haaveilee Sohvi.